Keskiviikko. Päivä lähempänä tietoa. Ja ulkona niin valkoista, niin valkoista.

Koko pitkän päivän pyrytti. Lunta tuli tupaan ovista ja ikkunoista, liikennevaloissa Nilvon tuulilasi
jäätyi raaputuskuntoon ja pyyhkijöistäkin tuli jääkuorrutetut. Taivastelin lenkkareissa tallilla, kahlasin
melkein polvenkorkuisessa nietoksessa ja etsin hevosia lumipyrystä. Löytyiväthän ne, laukkasivat
häntä pystyssä ympäriinsä ja heittelivät takapuoltaan. Niitä tyttöjä ei paljon näyttänyt lumentulo
rassaavan, mutta tyytyväisenä syödä mussuttivat kuitenkin iltaruokansa talliin päästyään. Siippa on
jo nenänvaihtoasteella hevosten kanssa, lirkuttelee niille ja nämä kaksi (tammoja kun ovat) sitten
kuuntelevat korvat höröllään sulosanoja. Sanomattakin on selvää että jos tämän julkisesti kertoisin
menisi Siipalta maine... hehheh!

Löytyihän se digiboksin takuutietokin sieltä myyjäliikkeen kassajärjestelmistä (kiitos Hanna!) ja nyt
pauhaa taas töllö täysillä Discoverya. Rauha maassa siis. En vain tiedä miten tulkita Siipan toteamus
kun kokkailin keittiössä: "Mulla on melkein täydellinen vaimo, mutta surkea se on ruokaa laittamaan."
Jaa-a, en kostanut ja sekoittanut koiranjätöksiä lihapullataikinaan, vaan hymyilin kauniisti ja tuikkasin
sanan säilällä takaisin sopivan tilaisuuden tullen. Sitä saa mitä tilaa.

Tässä mielentilassa olen alkanut pitämään jopa talvesta. Siinä lumentulossakin tänään oli kyllä menoa
ja meininkiä. Olen kai alkanut liikaa miettimään henkisiä asioita, kuten esimerkiksi hirvien sielun-
elämää kun ne tarpovat umpihangessa ja värjöttelevät säässä kuin säässä tutussa metsässään. Ne
elävät tätä päivää ja tätä hetkeä, eivät murehdi huomista eikä tulevia hirvenmetsästyksiä, tyytyvät
omaan osaansa ja touhuavat päivät mitä touhuavat ainoana määränpäänään olemassaolonsa turvaa-
minen ja jälkeläisten pykääminen. Kateeksi käy moinen vakaumus ja elämisen vapaus. Elukoilla
on niin paljon helpompaa.

Eläimillä, niin. Siippa on kertonut joskus kesystä harakasta, joka teinipoikien kujeiden johdosta
sai pullanpalassa kiljua ja meni humalaan. Päissään sitten oli roikkunut pää alaspäin puhelinlangassa
ja eipä vissiin ollut sitten varmaan ketään naurattanut. Tavallisesti eläinkunnan edustajat eivät juuri
päihteitä tarvitse päivänsä pelastaakseen; niille olemassaolo ja menossa oleva hetki ovat kaikki tässä
ja nyt. Ei sen puoleen, että minä juuri alkoholia nauttisin edes seurassa; silloin kun kaikki roikkuu näin
pahasti, ei mikään kohoa viinan voimalla - ei edes tunnelma. Nykytilanteessa olen kyllä vakavasti
alkanut harkitsemaan viinapullon hankintaa ja pään täyteen vetämistä. Mustat mietteet eivät huku, ne
osaavat uida, mutta olisipahan sitten sekin keino kokeiltu. Toisaalta, säästyisipähän sekin raha jos
jättäisi kokeilematta.

Päivästä toiseen tätä elämää on kuitenkin tarvottava, haukattava jokainen hetki ja nautittava siten
kuin se olisi viimeinen. Vaikka kuinka tuntuisi raskaalta, on jokaisessa päivässä kuitenkin se juju,
kätketty salaisuus, jonka löydettyäsi tajuat miten kallisarvoista elokuvaa tähdität - omaa elämän-
kertaasi.