Minä olin hirveä lapsi.

Suurimmaksi osaksi kasvoin mummun ja ukin hoivissa, sillä molemmat vanhempani olivat töissä. Sen
lisäksi, että he olivat töissä, meillä oli muutama lehmänkanttura navetassa ja tietenkin pari vasikkaa.
Minulla oli nimikkolehmä nimeltään Suvikki. Suvikki oli erikoinen lehmä; sillä oli narisevat pattipolvet
ja toinen sarvi poikki. Joka ikinen ilta minä toivoin, että ihme tapahtuisi ja aamulla herätessäni hyvä
haltijatar olisi muuttanut narisevan lehmänkantturan hevoseksi. Turha toivo, siellä se Suvikki katseli
sielukkailla silmillään yksi sarvi päässään joka ikinen aamu. Aina siihen saakka kun Lihakunnan auto
kävi mutkan pihassa ja vei Suvikin mennessään. Sitä pitikin itkeä sitten viikko.

No, joka tapauksessa olin aivan hirveä lapsi. Jatkuvassa tekemisenpuutteessani keksin mitä
mielikuvituksellisia tarinoita joita sitten kerroin mummille. Mummi teki kotiaskareitaan huivi päässään
ja minä saapastelin perässä - puhuen taukoamatta. Eräänä kesäpäivänä mummi sitten antoi minulle
ikivanhan Raamatun, jonka kirjaimet olivat aivan kummallisia. Minä olin silloin viiden. Kirjaimet
olivat samanlaisia kuin Sisu-laatikon kyljessä, ja niin minä opettelin lukemaan - vaikka mummi oli
sen ihan vitsinä heittänytkin. Luin mummille ääneen Vanhaa Testamenttia aamusta iltaan, ja mummi
huokaili ja kastoi pullanpalaa maitokahviin. Olin varmaan aika rasittava.

Kuuden vanhana löysin luhdinvintiltä toisen vanhan kirjan. Se oli Zane Greyn "Tuliharja". Ja sen
minä luin kouluun menoa edeltävänä kesänä. Käperryin luhdin viereen eteläseinustalle auringon-
paisteeseen ja uppouduin kirjainten kiehtovaan maailmaan. Se kesä meni kohisten ja syksyllä
aloitin koulun. Puoli vuotta olin kulkenut reppu selässä ja odottanut kouluun menoa. Ensimmäinen
päivä oli pettymys: tuomisinani oli lyijykynä, pyyhekumi ja aapiskirja. Hittojako minä aapisella!
Ihan sama kuin minulle olisi asennettu taas polkupyörään apupyörät! Tiesin, ettei opettajalla ja
minulla tulisi olemaan koulussa paljoakaan yhteisymmärryksessä vietettäviä hetkiä. Minä en
kerta kaikkiaan jaksaisi taas alkaa opettelemaan lukemista ja laskemista, sillä joutessani olin
opetellut myös kertotaulun ulkoa. Koulussa piti olla hauskaa, mutta minun päiväni venyivät
siihen että kuuntelin käsi poskella kun toiset pänttäsivät A-kirjainta. Toisesta koulupäivästä
alkaen inhosin koulua, ja seuraavien yhdeksän vuoden aikana tulin kyllä osoittamaan sen kaikin
mahdollisin tavoin sekä myös käyttämään kaiken mielikuvitukseni siihen, että sain kiemurreltua
itseni pois koulusta.

Nuorempia sisaruksia minulla oli ja on kolme. Vanhimpana minä olin heidän suuri idolinsa, ja
nautin kunniastani täysin siemauksin. Varsinkin neljä vuotta nuorempi sisareni joutui usein
mielikuvitukseni uhriksi. Nukuimme sisareni kanssa yläkerran toisessa makuuhuoneessa ja siellä
oli tilava vaatekomero. Eräänä sunnuntaiaamuna Aku Ankkaa lukiessani kerroin, että komeron
alahyllyltä on suora reitti Ankkalinnaan. Olin varmaan silloin jo toisella luokalla koulussa, joten
siskoni oli neljän. Siskohan nielaisi tarinan heti ja halusi tietää miten. Kerroin, että kun menee
komeroon ja laittaa silmät tiukasti kiinni ja uskoo, että lattian alta avautuvat portaat suoraan
Ankkalinnan pääkadulle, niin tapahtuu.

Muitta mutkitta sisko käpertyi komeroon ja minä sain lukea pitkän tovin rauhassa uutta Akuani.
Aikanaan sisko könysi pois komerosta itkua vääntäen ja sanoi ettei vaan onnistunut. Ei auennut
komeron lattia. No, minä sitten syyttelemään että ei ole nyt sisko tarpeeksi uskonut ja menin itse
komeroon. Olin siellä jonkin aikaa, ja pois tultuani kerroin tavanneeni Hessun ja Mikin ja Akun ja
vaihtaneeni Iineksenkin kanssa hyvät päivät. Roope oli ollut kyllä pahalla päällä eikä ollut päästänyt
säiliöönsä kahville. Sisko halusi myös käydä Ankkalinnassa, ja painui takaisin komeroon. Siellä hän
sitten viettikin lähes koko iltapäivän, aina siihen saakka kun äiti tuli kotiin ja ihmetteli missä sisko
on. Lopulta oli pakko tunnustaa, ja äiti paimensi Ankkalinnan- matkalaisen alakertaan. Vielä
portaissa sisko itkeä tuhersi että äiti oli pöljä kun tuli keskeyttämään, hän melkein oli jo onnistua.

Toinen sisareni on minua yhdeksän vuotta nuorempi eikä vieläkään uskalla mennä kotitalomme
kellariin. Syynä on taas kerran allekirjoittanut. Minulla oli kellarissa puolukkahillopurkkien takana
karkkikätkö jota en suin surminkaan halunnut kenenkään ryöstävän. Siispä vakuutin sisarelleni
että kellarissa on Psykon äiti, istuu keskellä lattiaa vanhassa nojatuolissa eikä sinne kellariin kyllä
kannata mennä (siihen aikaan jo siis olin elokuvafriikki). Sisko oli tuskin koulussakaan, ja erittäin
vastaanottavainen tarinoilleni, joten karkkini saivat olla rauhassa. Itse asiassa hän oli niin vastaan-
ottavainen, että näki monena yönä painajaisia kellarissa istuvasta Psykon äidistä - olin tietenkin
värikkäin sanankääntein kuvaillut, millainen ilmestys tuo olisi. Jälleen sai äiti harmaita hiuksia.

Minulla oli alituinen energiapiikki (siksi sympatiseeraan Pikkuriiviötä, ymmärrän sitä täysin) ja
keksin aina hurjimmat juonet ja keljuimmat kepposet. Milloin kiusasin siisteysintoilija- ukkiani
appelsiininkuorella, johon olin sitonut pätkän siimaa. Kuoren heitin keittiön lattialle, siiman viritin
kamariin ja jätin oven raolleen. Siellä odotin hipihiljaa että ukki tulee sisälle, ja hoksaa appel-
siininkuoren. Juuri kun hän oli sitä nappaamassa, nykäisin siimasta. Ukki karjaisi isoon ääneen
"Noh!", ja minä olin kuolla oven takana pidäteltyyn nauruun. Nykäisin siimasta, ukki karjaisi taas
ja kun kuori oli aivan kamarin ovella ja ukki tajusi missä mennään, oli aika ottaa mahanalus
jalkoja täyteen ja paeta paikalta. Sitä en edes kehtaa kertoa, miten kävi kun telkesin ukin koko
iltapäiväksi navettaan. Minä vain unohdin hänet sinne, jumituin lukemaan ja tunnit kuluivat
kuin siivillä. Ukki pääsi navetasta pois vasta kun isä tuli kotiin.

Yhden kuuman kesäpäivän vietin kyllä korkealla koivussa evakossa. Leikin isän Mossessa
Charlien Enkeleitä ja jätin käsijarrun vetämättä. Mosse vieri rinnettä alas ison puun kylkeen, eikä
meinannut lähteä edes käyntiin koska leikkiessäni olin surutta polkenut myös kaasupoljinta ja
jotain hauskaa oli tapahtunut tulpille tai kaasuttimelle tai jollekin. Isä jurnutti nokka rutussa olevaa
mossea käyntiin ja kiroili kuin turkkilainen. Minä viiletin kirja kainalossani leikkimökin katolle ja
siitä koivuun, ja silloin näin isän aivan raivon partaalla. Useimmiten oli vain lähinnä huvittunut
tempauksistani, mutta ei silloin.

Myös kaupunkilaisserkkumme ottivat minua päähän suunnattomasti. Kaksi elvistelijää, Mikko ja
Matti, olivat siinä viiden-kuudentoista ja minä noin kymmenen, kun he tulivat eräänä kesäiltana
meille kylään. Jätkillä oli tukat niin tötteröllä ja punaiset satiinipusakat päällä. Oltiin niin rocka-
billyä, että. Meillä oli silloin sonnivasikka nimeltä Juuso; sarviakaan sillä onnettomalla ei vielä ollut ja
härän pelottava mylviminenkin oli vielä vaatimaton "mnöö". Juuso oli tuttavallinen, ja tykkäsi kaikista,
ja pojat painuivat salaa tupakalle juuri sen rantaniityn pihlajan alle, jossa Juuso oli.

Minä hiippailin muina naisina perässä, kiipesin aidalle ja huikkasin pojille että tietävätkö ne että
haassa on vihainen sonni, joka on tosi raivona jos näkee mitään punaista - tiedättehän ne härkä-
taistelijat ja silleen. Poikien naamalle levisi hiukan epävarma ilme, ja juuri silloin aina siihen saakka
ruohonsyöntiin keskittynyt Juuso hoksasi ääniä ja tuttavallinen kun oli, lähti tulemaan kiitokoikke-
lehdintaa poikia päin - huutaen tullessaan "mnöö" oikein lapsellisella äänenmurrosäänellä. Poikien
mallut lensivät kaarella kun he syöksyivät paniikki silmissä palaen kohti aitaa ja turvapaikkaa sen
takana. Juuso oli aidalla melkein yhtä aikaa poikien kanssa, ja pysähtyi rapsutusten toivossa eteeni.
Minä rapsuttelin vasikkaa korvan takaa ja vakuutin, että tämä on näin kesy vain minulle. Mistäs ne
kaupunkilaiskollit sen olisivat tienneet, ettei kolmekuinen sonnivasikka ole vaaraksi kenellekään...

Sellainen minä olin; kauhukakara, lukutoukka ja hevoshullu. En tullut tyttöjen kanssa toimeen,
koska en nähnyt mitään järkeä kotileikeissä. Tiskata ennättää aikuisenakin ihan riittämiin, oli mieli-
piteeni. Ei ole mielipide tuosta muuttunut miksikään sitten lapsuusvuosien. Hevoseksi kävi kaikki
mille sai suitset, mullivasikoista alkaen.

Näistä lapsuuden pikku iloista (ja sukulaisten traumoista) riittäisi vaikka miten kerrottavaa, mutta
ne jääköön nyt tuota tuonnemmaksi...