Eilen haksahdin ja ostin kunnon meikkivoiteen. Tämän aamua olen sitten piilotellut sitä teineiltä, sillä
viimeksi kun löysivät ostokseni, oli jäljellä parin päivän päästä pelkkä tyhjä pullo, jonka korkki oli
murjottu ja loputkin sisälläöstä kaivettu vanupuikolla ulos. Kokovartalomaskinako ne sitä käyttää?
Sitten kun värisävy ei kummallekaan sovi, vaan muuttuu ihan kummalliseksi, istuu keittiössä aamuisin
kaksi keltatautista. Olen yrittänyt ratkaista ongelmaa ostamalla likoille oman, mutta valittavat ettei ole
hyvä väri. Oikea syy on, ettei merkki ole tarpeeksi kallis... Halvemmissa kun kuulemma ei ole tarpeeksi
vaaleita sävyjä - vaikka oikeasti juuri halvemmissa ne oikein vaaleat ovat. Kumpikin likoista on tosi
vaaleaihoisia, joten kun laittaa mun kallismerkki-anti-age-lift-tyhjälupaus-liquid-foundationia ja päälle
puuteria, niin... Omat meikkivoiteensa lojuvat kylppärissä sitten korkit auki kuivumassa.

Silloin kun minä joskus yläasteelle mennessä hurahdin meikkeihin, niin meikkipussini täytti Filmstarin
kakkuripsari ja joku voidemainen luomiväri - tietenkin sininen, joka siihen aikaan oli tosi muotia. Ei
puhettakaan että olisin uskaltanut äitini meikkipussille mennä kolistelemaan. Nykyisinkään minua
ei juuri tallinseinästä erota kun en aina jaksa naamaani laittaa - eikä kai se tuosta kummemmaksi
muuttuisikaan. Mitä kauemmin julkisivun korjaamiseen menee aamuisin aikaa, sitä vanhemmaksi
itsensä tuntee - ja sitä vanhempi on.

Äitini oli sitten meikkien hamstraaja. Osti ja osti aina uutta, muttei ikinä käyttänyt. Harvemmin kai
se oli navetalla tapanakaan, ja kun päivät oli töissä kodin ulkopuolella (äitini on puuseppä) ei kai
sielläkään puutyöhallissa meikkejä tarvittu. Muutenkaan äiti ei hirveästi panostanut ulkoiseen
olemukseensa tai repinyt stressiä mistään asiasta: kerran sillä tipahti vessareissulla kierukkakin ja
siellä se lojui navettatakin taskussa monta viikkoa ennenkuin muistui mieleen. No, hyvä niin,
sillä jos ei olisi lojunut, ei olisi minulla nuorinta veljeänikään.

Nykyteini ei astu ovesta ulos jos ei ole sotamaalaus päällä. Jos on silmäripsikin huonosti, niin se
on itkun ja hammastenkiristyksen paikka. Ja auta varjele jos on poskipuna loppu... silloin ei voi
käyttää koiraakaan ulkona, ei edes pimeällä. Oliko sitä itsekin ennenvanhaan niin hirveän tarkka
omasta olemuksestaan? Oli kai. Takapuoli ei saanut roikkua, vaan se piti näyttää hyvältä
leiviksissä kuin leviksissä. Mitenpä se olisi erilaiselta näyttänytkään kun kaapissa ei muuta ollut
kuin viisnollaykkösiä. Silti niitä piti kaupassa sovittaa viidet, ennenkuin otti lopulta ne ensimmäiset.
Olihan sentään värisävyissä eroja.

Tänään, sitten kun reitti oli selvä, livahdin aarteineni kylppäriin. Kerrankin laitoin meikkiä ja mietin
että miksi. Piti itse asiassa mennä lääkäriin tänään, mutta en jaksanut. En kerta kaikkiaan. Tosin
en jaksanut eilen enkä perjantainakaan. Enkä varmaan jaksa huomenna. Pelottaa mennä sinne;
tieto lisää tuskaa. Odotan ensin sen Suuren Uutisen joka tulee mahdollisesti parin viikon sisällä,
ja käyn sitten muiden vaivojeni kanssa sen jälkeen. Jos jaksan.

Sitä on kuitenkin niin yksin oman itsensä kanssa. Siipalle en halua omista kuvioistani edes puhua,
hänellä on ihan tarpeeksi omissaan. Miksi sälyttää toisen harteille sitä minkä joutuu kuitenkin
loppuviimeksi itse kantamaan?

Aprillipäivän kunniaksi lupasin itselleni, että koetan edes pitää itsestäni huolta. Jos ei muuten, niin
jääpähän kauniimpi ruumis.