Entinen työkaverini ja vuosien saatossa ystäväksi jäänyt Marjatta soitti ja kertoi itku kurkussa poikansa eronneen. Itse kertaalleen sen prosessin läpikäyneenä lohduttelin, että kyllä se siitä. Kerroin, että ero voi olla myös helpotus, eikä suinkaan aina katastrofi. Aikani juteltuamme hoksasin, ettei itse ero ollut syy Marjatan melankoliaan, vaan se, että poika oli muuttanut vaimonsa luota pois jo kuukausi sitten, mutta salannut tiedon äidiltään. Marjatta oli nähnyt tuolloin kumman unen jonka hän nyt yhdisti suoraan tapahtuneeseen. Mielessäni ajattelin, että Marjatalla on paljon oppimista - eivät kolmekymppiset miehet välttämättä kaikkia asioita enää jaa äitinsä kanssa. Eivät varsinkaan avokriisejään.

Yritin varovaisesti todeta, että poika on jo aikuinen ihminen ja tekee itse omat ratkaisunsa, eikä niihin vanhemmat voi - eikä kuulukaan - vaikuttaa. Marjatta vain kertasi jatkuvasti, että oli nähnyt unen, jossa poika oli yksin ja nauroi kaikille asioille. Koska Marjatta koki näkevänsä enneunia, hän tulkitsi sen niin että poika ottaa asian liiankin kevyesti; että ero oli harkitsematon. Marjatta toisteli toistelemasta päästyään, että miksi ihmeessä hän ei tuolloin ottanut untaan vakavasti.

Tartuin oljenkorteen ja vakuutin unen tarkoittavan sitä, että poika on iloinen tekemästään ratkaisusta. Totesin, ettei kertomatta jättäminen ole ollenkaan epäsuosion merkki, vaan että poika varmasti haluaa tehdä asiat ensin itselleen selväksi ja sitten vasta ruotia sitä äitinsä kanssa. Poika oli nimittäin kertonut tapahtuneesta isälleen jo melko pian, ja se korpesi Marjattaa vieläkin enemmän, koska hän koki itsensä jätetyn syrjään.

Puhelu kesti puolitoista tuntia ja lopulta Marjattakin alkoi tavoittaa mielensä tasapainon. Ei kai näille jutuille mitään voi, hän huokaisi syvään. Aikuiset lapset tekevät omat ratkaisunsa. Marjatta kuitenkin jätti takaportin auki, ja aikoi olla jatkossa yöaikaan valppaampi uniensa tulkinnassa.

Tuon puhelun jälkeen jäin miettimään, millaista olisi oikeasti nähdä enneunia ja tietää tulevaa. Suvussani on näitä unennäkijöitä, mutta minulle eivät ole moiset taidot siunaantuneet - ja onneksi ei. En ehkä haluaisikaan elää sellaisen taidon kanssa. Tosin monet elämän karikot voisi varmaan tavalla tai toisella välttää, mutta silti. Jos alkaisin tietää kanssaeläjien kuolinpäiviä, sairauksia tai perheenlisäyksiä unissa, alkaisi elämä olla hiukan liian raskasta.

Mutta entä jos se kyky tosiaan olisi?Miettisinkö ja etsisinkö vastauksia "enneuniini"? Vai toteutuisivatko unet vain siksi, että niille etsimällä etsii vastinetta elävästä elämästä? Ne siis toteutuvat, koska niiden haluaakin toteutuvan. Itseään on vaikeaa kuvitella näkijän rooliin. Kaksi enneunta olen elämässäni nähnyt, ja ne ovat ihan riittävästi minulle.

Pari päivää sitten eräänä aamuna herätessäni olin totisesti tyytyväinen, etten oikeasti näe enneunia - tai muuten Marjatalle olisi ollut kovaa kerrottavaa. Tämä Marjatan poika nimittäin kertoi minulle unessa luottamuksellisesti avoeronsa syyn olevan afgaaninvinttikoira, johon poika on palavasti rakastunut ja harkitsee tämän kanssa yhteenmuuttoa...

Sen pommin jälkeen olisivat Marjatan puurot ja vellit olleet lopullisesti sekaisin.